 |
| Raudanharmaa vk |
Täällä kirjoittelee nyt hieman ristiriitaisilla tunteilla täytetty kanibloggari - mitä kaikkea yhden viikonlopun aikana ehtiikään tapahtua? Välillä lyhyessä ajassa koettu tapahtumarikkaus kauhistuttaa ja saakin ajattelemaan mitä kaikkea saankaan eläinlaumani kanssa vielä tulevana vuonna kokea.
En muista olenko täällä blogin puolella maininnut vielä kertaakaan Antjen astuttamista, mutta se on yksi niistä asioista kanipuolella jota olen jo pidemmän aikaa harkinnut. Joulukuussa sitten päätin ryhtyä toimeen ja astutin Antsun Devinillä. Eilen kanilaamme syntyikin kunnon läjä antjedevineitä, joista valitettavasti kaksi löytyi pesän ulkopuolelta. Tätä seikkaa lukuunottamatta A oli tehnyt oikein hienon pesän missä muhi 6 varsin soma viittajengi! Lisäksi kuusikkoon oli eksynyt kaksi luonnonsoopelia.
Riemu uusista pikkuisista ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun tänään aamulla huomasin että Selian ja Reekan häkissä liikkui vain yksi jänis. Sydämeni taisi jättää yhden lyönnin väliin ja seisoin vain paikoillani jähmettyneenä. Lopulta sain itseni tarttumaan häkin salpaan ja avaamaan oven. Häkin nurkassa höristi hölmmistyneen näköinen korvapari - tatuoimaton sellainen. Silloin tiesin, että häkissä pitkällään makaava jänis oli Selia. Siinä sunnuntainen aamupäivä kuluikin, lähinnä itkien ja pohdiskellen mikä noin nuorelle kanille olisi voinut tulla.
Ystäväni laittoikin omalle kanitutulleen viestiä ja sain helpotuksekseni kuulla, että kyse ei voinut olla mistään tarttuvasta, sillä silloin muutkin olisivat jo alkaneet oireilla (muut kanini olivat onneksi omia pöhköjä itsejään). Rakkaalle pikku-Selialleni oli joko tullut veritulppa tai sydänkohtaus, vaikka ne ovatkin harvinaisia noin nuorella kanilla - eivät kuitenkaan mahdottomia.
En oikein tiedä mitä ajatella. Antje synnytti hienot poikaset, mutta seuraavana päivänä menetän hyvin itselleni rakkaan kanin. Tekisi mieli iloita, mutta iloa varjostaa kuitenkin surullinen totuus siitä, että seuraavana aamuna kanilaan mennessäni Selia ei olekaan siellä rynkyttämässä häkin ovea ja vaatimassa aamiaista.
Tähän ei varmaan auta sanoa muuta kuin hyvin vanha ja kulunut fraasi, joka kuitenkaan ei voisi olla enempää oikeassa: aika parantaa haavat.
4 kommenttia:
Onnea hienoista muksuista :) ja osan otot Seliasta, se oli niin hieno typy... :( <'3
Kiitos<3 Niin oli, Selia oli sellanen omanlaisensa persoona.. Onneksi hienosta neidistä jäi kaksi upeaa jälkeläistä.
Voi ei :( Aina vaan ikävämpää mitä nuoremmalle pupulle noin käy. Osanotot täältä, mutta onnea pikkuisista <3
No niinpä :'( Mutta kiitos, ne tuo hieman muuta ajateltavaa tähän tilanteeseen..
Lähetä kommentti